Kun tunteet ovat kuolleet

Tapasin sinut bussipysäkillä töistä tullessani. Istuit viereeni bussissa ja päädyimme juttelemaan töistä. Kerroit olevasi jo poissa työelämästä, mutta myös sen, miten koit valinneesi aikoinaan itsellesi ihan väärän ammatin. Olit tehnyt työtä, jossa todistit kaikkea mahdollista inhimillistä hätää, ahdinkoa, rumuutta, epäonnistumista ja kuolemaa. Kerroit, mitä se oli sinulle tehnyt: ”Jossain vaiheessa minulta kuolivat kaikki tunteet. En tuntenut enää mitään.” Kohdallasi se oli johtanut siihen, että turrutit pääsi viinalla, kun et muuten päässyt eroon päässäsi pyörivistä ajatuksista ja silmiesi edessä liikkuvista ahdistavista kuvista. Oli tullut ero puolisosta, erilaisia terveysongelmia ja lopulta pois töistä jääminen. Työyhteisössä asiaa ei käsitelty, koska ”tätä työtä nyt vain kuuluu sietää”. Yhteinen matkamme ei ollut pitkä, mutta ehdit jakaa sen aikana jotain sellaista, jota en koskaan unohda.

Kesäkuun alkupuolella vedimme yhdessä kollegojeni kanssa Työnohjauskonferenssissa Lahdessa työpajan myötätuntouupumisesta ja –voimaantumisesta. Bussikaverini kertomus liittyy mielessäni niihin teemoihin ja sisältöihin, joita saimme yhdessä työpajassa pohtia. Mitä ihmiselle tapahtuu, kun hänen työnsä kytkeytyy hyvin raskaisiin asioihin? Millaisia vaikutuksia sillä on yksilön itsensä, entä työyhteisön ja lähipiirin kannalta? Mitä tapahtuu yhteiskunnassa, jossa ei tunnusteta eikä noteerata henkisesti raskaiden töiden taakkaa ja sen vaikutuksia? Miten voisi löytää toisiakin näkökulmia, niitä joiden kautta myötätuntoisuus muuttuisi voimavaraksi ja elämäniloksi, mahdollisuudeksi kulkea hyvällä tavalla toisen rinnalla?

Yksi keskeinen taito jaksaa on tunnistamisen ja ymmärryksen lisäksi oppia huolehtimaan itsestään. Monet työt kuluttavat persoonaa, haastavat ihmistä äärirajoille sekä oman itsensä eteen. Oma työni kuuluu ehdottomasti tähän joukkoon töitä. Siksi lomat, oma elpyminen arjessa, voimaannuttavat ihmissuhteet ja erilaisten itsestä huolehtimisen keinojen löytäminen on niin tärkeää. Ja sen myöntäminen, että paraskin meistä on vain ihminen.

Leppoisaa ja voimaannuttavaa kesää sinulle! Pidä huoli itsestäsi.

 

”Ihminen ei koskaan ole vain sitä, miltä hän näyttää.

Sliipatuimmallakin johtajalla ovat kipunsa ja varjonsa.

Hankala työntekijä saattaa olla hankala, koska hänellä oikeasti on paha olla,

ei siksi, että hän haluaisi pottuilla. Luuserin maineen saanut voi jossain

tilanteessa olla sankari ja hieno lähimmäinen.

Sankariksi julistettu osaaja tai johtaja voi sisimmässään olla epävarma traumatisoitunut pelkuri.

Ihmistä kannattaa katsoa tarkkaan, eikä sittenkään pidä kuvitella

nähneensä kaiken.”

-Tapio Aaltonen, 2015

3 Comments

  1. ”Mitä tapahtuu yhteiskunnassa, jossa ei tunnusteta eikä noteerata henkisesti raskaiden töiden taakkaa ja sen vaikutuksia?”

    Tämä näkökulma taitaa olla aika yleinen, että on erikseen henkisesti raskaita töitä ja sitten jotain muunlaisia. Onko jotkut työt oikeasti henkisesti keveitä? Perinteisesti kai ajatellaan, että fyysinen työ on henkisesti kevyempää kuin akateemisesti koulutetun aivotyö. Yhteiskunnassa kuuluva ääni kuuluu akateemisesti koulutetuille, joten heidän näkemyksensä työhön kuten kaikkeen muuhunkin korostuu.

    Miten on rankkojenkin fyysisten kipujen laita, joiden takia valvot öisin ja syöt raskaita kipulääkkeitä. Lisäksi fyysisesti suorittavaa työtä on helppo mitata. Pidetään täysin hyväksyttävänä, että työpaikan hierarkian korostamiseksi paremmassa asemassa olevat työntekijät ja johtajat kyykyttävät heikompipalkkaisia fyysisen työn tekijöitä. Heidän vointiaan ei yleensä kysellä, että ei tarvitse turhaan kuunnella heidän kertomistaan kivuista. Alempiarvoisten odotetaan hymyilevän ja tervehtivän kohteliaasti ohikulkevia, mutta keskustelua heidän kanssaan vältellään työyhteisöissä. Heidät kutsutaan ehkä kerran vuodessa kehityskeskusteluun tai vastaavaan. Oman mielipiteen ilmaisusta kuitenkin rangaistaan näissäkin tilanteissa. Nämä työntekijät myös ovat oppineet välttämään mielipiteensä ilmaisua. Syystäkin, että se mielipide tätä kauan kokeneena ei välttämättä ole aina enää ihan pehmeää kielenkäyttöä.

    • Kiitos kommentistasi!

      Olen kanssasi samaa mieltä siitä, että kaikissa töissä voi olla henkistä kuormaa. Se voi syntyä joko suoraan työstä (kuten erilaisissa ihmissuhdeammteissa, joista blogissani kirjoitin) tai sitten vaikkapa työyhteisöön, hierarkioihin, erilaisten tehtävien arvostamiseen eri tavalla, esimiestyöhön, sekaviin toimenkuviin, muuttuviin työn vaatimuksiin jne. liittyen. Minusta kuvasit myös juuri sellaisia pulmia, joita työyhteisöissä voi syntyä, kun ei arvosteta kaikkien töitä.

      On totta, että työelämään liittyvää keskustelua hallitsevat usein juuri akateemiset työt ja niihin kytkeytyvät teemat. Sen huomaa, kun lukee vaikkapa Hesarin artikkeleja työelämästä. Se ei todellakaan ole koko totuus työelämästä, vaan työn maailmaan mahtuu kaikkien ammattien kirjo ja paljon myös ihan erilaisia kokemuksia kuin vain akateemiset työtehtävät tuottavat.

      Kirjoitat myös siitä, miten työssä ei tule kuulluksi tai mielipiteitä ei pidetä tärkeinä. Mahdollisuus vaikuttaa omaan työhön on yksi keskeinen työhyvinvoinnin tekijä ja valitettavasti suomalaisessa työelämässä moni kokee omat vaikutusmahdollisuutensa aika vähäisinä. Se heikentää sitoutumista ja jokaisen omaa kokemusta siitä, millaista työ on. Paljon tarvittaisiin siis muutoksia siinäkin ja enemmän mahdollisuuksia päästä vaikuttamaan ja ”tuunaamaan” omaa työtään. Itse olen sitä mieltä, että työyhteisö ja organisaatio on kokonaisuus, jossa jokaisen työpanos on tärkeä ja oleellinen.

      Kiitos kun otit tärkeitä asioita kommentissasi esille! Hyvää kesää sinulle!

Kirjoita oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *