Muutama vuosi sitten suunnittelimme kollegan kanssa työhön ja työssä jaksamiseen liittyvää koulutuskokonaisuutta. Mietimme työn ja yksityiselämän rajojen katoamista ja sitä, pitääkö aina olla töissä. Että jaksaako, jos ei selkeästi erota työtä ja vapaa-aikaa toisistaan. Totesimme, että on ihmisiä, jotka tarvitsevat selkeän eron ja sitten myös niitä, jotka eivät tarvitse. Osa uupuu jatkuvan käytettävissä olon takia ja osa taas rakastaa sitä, että saunan lauteillakin voi suunnitella ja saada ideoita työtään varten. Vai uupuvatko lopulta nekin, jotka eivät eroa tee? Kestääkö ihmisen mieli ja kroppa jatkuvan aktiivisuustilan? Kuinka erilaisia olemme tässä suhteessa? (Stressinsietokykyä käsittelevien tutkimusten mukaan eroa on).
Yrittäjänä olen miettinyt tätä paljon. Tiedän, että kierroksia päässä ei noin vain lasketa ja että lenkillä saattavat syntyä ne parhaat ideat (vaikka kuinka olisi vain päättänyt kuunnella Linkin Parkia koko matkan). Omassa mielessäni teema kääntyili ja vääntyili, kunnes syntyi seuraavia kysymyksiä: mitä ja miten työn ja yksityiselämän rajaa voisi ja kannattaisi rikkoa? Onko olemassa muitakin rajoja kuin aika? Entäs jos raja vedettäisiinkin siihen, miten ihminen voi työssään hyödyntää yksityiselämän taitojaan ja osaamistaan ja toisin päin? Pyydäpä ihmisiä kertomaan jostain tärkeästä harrastuksestaan: sitä innostuksen ja osaamisen määrää!
Entä miten voisi olla hyvällä tavalla sama kotona ja töissä? Ettei tarvitsisi vetäistä päälleen kovin erilaista minää töihin lähtiessään. Kuinka voisi tehdä työtä siten, että on yhteydessä omaan sisimpäänsä, ennen kaikkea arvoihinsa?
Pohdintani pohjalta olen rakentamassa itselleni jonkinlaista kokonaiselämän käsitettä. Uskon nimittäin, että näitä kysymyksiä ei voi ratkaista kuin ihminen itse ja juuri omannäköisekseen. Minun rakennelmastani näyttäisi tulevan sellainen, jonka avulla voisin määrittyä mahdollisimman samaksi ytimeltäni, olenpa yksityiselämäni rooleissa tai työtehtävissä. Jossa voisin punnita ratkaisujani ja tekemisiäni arvojeni kautta ja tehdä päätöksiä, jotka huomioivat sekä itseni että muut. Jossa voisin nojata itseeni päätöstilanteissa ja kohdata myös muut.
Kiinnostaisi kovin tietää, mitä sinä ajattelet tästä teemasta.
Ps. Tämä on ensimmäinen blogitekstini omilla sivuillani. Olen muutenkin untuvikko tällä saralla: aloitin parisuhdeteemaisen bloggaamisen muutama viikko sitten Kataja ry:n sivuilla (käy halutessasi kurkkaamassa http://www.katajary.fi/tietoa/blogit/22-sanna-makipaa)