Ihmissuhdetyötä on vaikea tehdä ilman, että on itselleen sopivalla tavalla avoin ihmisten kanssa. On annettava toisen elämän ja asioiden tulla lähellä, sallia niiden koskettaa ja liittyä johonkin sellaiseen, mitä kantaa itsessään. Jotta voi päästä käsittelemään asioita, jotka ovat oikeasti tärkeitä ja läsnä kanssaihmisen arjessa, on oltava valmis katsomaan samaa maisemaa myös itsessään. On pidettävä rajat auki, oltava ei vain paikalla, vaan myös läsnä. Ja se ei aina ole helppoa tai mukavaa. Lisäksi se voi olla hyvin väsyttävää.
Joku on sanonut, että ihmissuhdetyössä toinen pääsee asioissaan meidän kanssamme niin syvälle kuin me itse olemme valmiita ja varustautuneita pääsemään itsemme kanssa. On mahdollista (ja joissain tilanteissa ihan riittävää) kohdata toinen pinnallisella tasolla, small talkin kera ja joskus on myös tarpeen suojata itseä, jos edessämme on kovin rikkinäinen ihminen. Mutta pääsääntöisesti, kun haluamme olla avuksi, on syytä antaa asioiden upota syvemmälle, kohdata ihminen ilmikysymysten takaisessa maastossa, antautua miettimään mitä toinen itse asiassa tarkoittaa, ottaa selvää ja olla hyvällä tavalla utelias, ihmisen äärellä. Käyttää mentalisoivaa työotetta ja reflektiivistä kykyä, hienosti sanoen.
Joskus pimeinä iltoina työmatkalta palatessani, kun bussin ikkunasta heijastuu vain oma kuva, tulee mieleen, että olisiko pitänyt pistää enemmän rautaa rajoille avointen rajojen sijasta. Olisiko pitänyt olla vähemmän läsnä, antaa itsestään niukemmin, pitäytyä kliinisemmänluonteisessa vuorovaikutuksessa? Vastaukseni on toistaiseksi ollut ei: näin haluan työtäni tehdä, rajat sopivalla tavalla auki. Löytää uusia asioita sekä sinusta että minusta, meistä kaikista. Luoda sellaista todellisuutta, joka on joskus melkein maagista ja jossa me yhdessä voimme rakentaa uutta ja löytää perille. Ihmetellä ja kummastella, iloita ja surra. Ei siis rautaa rajoille, vaan ennemminkin rajat auki.