Istun metrossa matkalla töihin. Seuraavassa penkkirivistössä nuokkuu mies, haisee pahalta. Nukkuvat kasvot ovat paljaat, ihmisen kasvot. Unessa ei kukaan voi teeskennellä, ei olla itseään enempää tai vähempää.
Seuraavalla pysäkillä vaunuun nousee kaksi vartijaa. Toinen toteaa miehen nähdessään, että ”Ai Saarinen (nimi muutettu)! Saarinen hei, mihin sä oot matkalla?”. Mies avaa silmänsä, katse harittaa: ”Mä oon menossa stadiin.” Vartija vastaa kärsivällisellä äänellä: ”No sit sä oot menossa väärään suuntaan. Tää metro menee Vuosaareen. Ootsä ajanu eestaas vahingossa?”.
Metro pysähtyy ja Saarinen lähtee vartijoiden kanssa ulos. Ennen junan lähtöä kuulen, kuinka vartijat kehottavat Saarista käymään joskus edes suihkussa. On nimittäin valitettu, että vaunussa haisee paska. Ja se haju tulee ilmiselvästi Saarisesta. Mies jää mutisemaan jotain selitystä, ovet sulkeutuvat ja meidän muiden matka jatkuu. Enempää en kuule miesten keskustelusta.
Vartijoiden ja Saarisen keskustelu jää pyörimään mieleen. Yhtäältä sen kannalta, millaista ihmisten kanssa tehtävä työ on. Se kaikkein raadollisin ja hyvin perustavanlaatuisten asioiden kanssa askarteleva. Työ, jota moni tekee ja josta ei niitä suurimpia lauluja tässä yhteiskunnassa kirjoiteta. Erityisesti minua kosketti se tapa, jolla nämä kaksi nuorta vartijaa Saarisen kohtasivat. Tuttu mies ja varmaan myös tutut ongelmat. Siinä tilanteessa olisi voinut toimia hyvin mekaanisesti: ulos vaan täältä haisemasta! Hygienianeuvonnalle ei olisi uhrattu aikaa. Tässä toteutuneessa toimintatavassa kohtasi ihminen ihmisen, ilman sen isompia kommervenkkejä. Sivustakatsojalle jäi hyvä mieli. Ja toivottavasti Saarinenkin löysi stadiin ja pääsi suihkuun.